52009DC0475

[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 10.9.2009

KOM(2009) 475 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE JA ALUEIDEN KOMITEALLE

Kansainvälisen ilmastorahoituksen vahvistaminen: Eurooppalainen malli Kööpenhaminan sopimusta varten

{SE K(2009) 1172}

KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE, NEUVOSTOLLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE JA ALUEIDEN KOMITEALLE

Kansainvälisen ilmastorahoituksen vahvistaminen: Eurooppalainen malli Kööpenhaminan sopimusta varten

1. Tiivistelmä

EU on asettanut itselleen maailman kunnianhimoisimmat ilmastotavoitteet. Se on sitoutunut yksipuolisesti vähentämään kasvihuonekaasuja vuoteen 2020 mennessä 20 prosentilla vuoden 1990 tasosta. EU on sitoutunut nostamaan vähennystavoitteen 30 prosenttiin, jos Kööpenhaminassa saadaan aikaan oikeudenmukainen ja kunnianhimoinen maailmanlaajuinen sopimus. Edellytyksenä on, että muut teollisuusmaat sitoutuvat vastaaviin vähennyksiin ja että taloudellisesti edistyneimmät kehitysmaat osallistuvat toimiin riittävästi vastuunsa ja kykyjensä mukaisesti. Pelkät EU:n toimet eivät kuitenkaan riitä. Jotta Kööpenhaminassa saadaan aikaan tuloksellinen sopimus, tarvitaan

- kunnianhimoisia leikkauksia kaikissa teollisuusmaissa, joista monien on tiukennettava tämänhetkisiä sitoumuksiaan,

- riittäviä päästöjen vähennystoimia kehitysmaissa, erityisesti taloudellisesti kehittyneimmissä kehitysmaissa, sekä

- tehokasta maailmanlaajuista järjestelmää, jolla annetaan oikeita kannustimia investointien lisäämiseksi vähähiiliseen talouteen.

Heinäkuussa pidetyssä L'Aquilan huippukokouksessa suurimpien kansantalouksien foorumi (MEF), jossa ovat mukana myös keskeiset kehitysmaat, vahvisti tieteellisen näkemyksen, jonka mukaan maapallon keskilämpötilaa ei saa päästää nousemaan yli kahta celsiusastetta. Kööpenhaminassa haasteena on muuntaa tämä näkemys konkreettisiksi päästöjen vähennystavoitteiksi. Tutkimusten mukaan maailmanlaajuisia päästöjä on vuoteen 2050 mennessä vähennettävä vähintään 50 prosentilla vuoteen 1990 verrattuna ja maailmanlaajuisten päästöjen on saavutettava huippunsa vuoteen 2020 mennessä. Tutkimusten mukaan tämä tarkoittaa myös sitä, että teollisuusmaiden on leikattava päästöjään 25–40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä ja vähintään 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä.

Rahoituksesta sopiminen on keskeinen edellytys sille, että Kööpenhaminassa päästään sopimukseen. YK:n neuvottelut ovat vaarassa päätyä umpikujaan. Teollisuusmaat odottavat, että kehitysmaat, erityisesti taloudellisesti edistyneimmät kehitysmaat, osallistuvat kokonaisponnisteluihin. Samaan aikaan kehitysmaat haluavat teollisuusmailta selkeän kannan päästövähennysten ja sopeutumisen edellyttämästä rahoituksesta. Nyt kun Kööpenhaminan kokoukseen on enää 90 päivää, EU:n on taas toimittava aloitteellisesti, jotta neuvotteluissa päästään eteenpäin.

Tässä asiakirjassa esitetään malli ilmastotoimien rahoitukselle ja pyritään siten purkamaan neuvottelujen tämänhetkinen lukkotilanne. Eurooppa-neuvosto teki selväksi maaliskuussa 2009, että EU on valmis antamaan kohtuullisen panoksen maailmanlaajuisiin rahoitusponnistuksiin. EU:n olisi nyt mentävä yksi askel eteenpäin ja käsiteltävä todennäköisiä rahoituslähteitä, oikeudenmukaisen osuuden määrittämistä sekä rahoituksen järjestämistä. On kuitenkin ymmärrettävä, etteivät tässä asiakirjassa esitetyt luvut edusta EU:n virallisia ehdotuksia sitoumuksiksi. Ne olisi nähtävä viitteinä sen rahoituksen määrästä, jota todennäköisesti tarvitaan, jos Kööpenhaminassa päädytään kunnianhimoiseen tulokseen. Oletuksena ovat teollisuusmaiden ja taloudellisesti edistyneimpien kehitysmaiden yleiset osuudet sekä parhaalla mahdollisella tavalla toimivat maailmanlaajuiset hiilimarkkinat.

Euroopan parlamenttia ja neuvostoa pyydetään tarkastelemaan seuraavia keskeisiä kysymyksiä:

- Komission parhaimman arvion mukaan sopeutumisen ja päästöjen vähentämisen edellyttämien kehitysmaiden rahoitusvaatimusten arvioidaan lisääntyvän niin, että ne nousevat noin 100 miljardiin euroon vuodessa vuoteen 2020 mennessä. Kehitysmaiden oman (julkisen ja yksityisen) rahoituksen, maailmanlaajuisten hiilimarkkinoiden ja täydentävien kansainvälisten julkisten rahoitusvirtojen tulisi kaikkien antaa osansa näiden vaatimusten täyttämiseen. Rahoituksesta olisi saatava noin 20–40 prosenttia kotimaisesta yksityisestä ja julkisesta rahoituksesta, noin 40 prosenttia hiilimarkkinoilta ja loput kansainvälisestä julkisesta rahoituksesta. Mitä kunnianhimoisempi itse sopimus on päästöjen vähentämisen osalta, sitä enemmän tarvitaan rahoitustukea teollisuusmailta kehitysmaille. Samaan aikaan kunnianhimoisimmilla ja laajemmilla päästökatto- ja päästökauppakauppajärjestelmillä saadaan aikaan lisävaroja vähennystoimille kehitysmaissa.

- Jos kansainväliset hiilimarkkinat suunnitellaan oikein, ne lisäävät kehitysmaihin kohdistuvaa rahoitusvirtaa ja niistä voitaisiin mahdollisesti saada jopa 38 miljardia euroa vuodessa vuonna 2020. Kööpenhaminan sopimuksessa on määritettävä uusi alakohtainen hiilimarkkinoiden hyvitysjärjestelmä ja kohdistettava samalla puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) vähiten kehittyneimpiin maihin. EU:n olisi luotava kannustin tätä siirtymistä varten EU:n päästökauppajärjestelmässä.

- Komission parhaan arvion perusteella kansainvälistä julkista rahoitusta olisi vuonna 2020 oltava käytettävissä noin 22–50 miljardia euroa vuodessa. Vuodesta 2013 julkisen rahoituksen osuuksien määräytymisen perusteena olisi pidettävä maksukykyä ja aiheutettujen päästöjen määrää. Lisäksi taloudellisesti kehittyneimpien kehitysmaiden olisi osallistuttava rahoitukseen. Näiden oletusten perusteella EU:n osuus olisi noin 10–30 prosenttia riippuen mainitun kahden perusteen painotuksesta. Jos Kööpenhaminasta saadaan kunnianhimoisia tuloksia, EU:n oikeudenmukainen osuus olisi [noin 2–15 miljardia euroa vuodessa] vuonna 2020 riippuen sovitun maailmanlaajuisen rahoituksen kokonaismäärästä ja kunkin jakoperusteen painotuksesta.

- Sopeutumisen tukemisessa etusijalle olisi asetettava kaikkein haavoittuvimmat ja köyhimmät kehitysmaat.

- Kansainvälisestä lento- ja meriliikenteestä voidaan saada merkittävä määrä innovatiivista rahoitusta ja tätä mahdollisuutta olisi tarkasteltava laajemmin.

- Tulevan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän hallinnointi olisi hajautettava ja siinä olisi noudatettava ”alhaalta ylöspäin suuntautuvaa” lähestymistapaa. Järjestelmän on myös oltava avoin, sitä on voitava seurata tehokkaasti ja siinä on noudatettava avun tuloksellisuudelle asetettuja normeja. Kansainvälistä ilmastorahoitusta käsittelevän uuden korkean tason foorumin olisi seurattava päästövähennys- ja sopeutumistoimien rahoitusta ja säännöllisesti arvioitava siinä ilmeneviä puutteita ja epätasapainoa.

- Kaikkien maiden, vähiten kehittyneitä maita lukuun ottamatta, tulisi vuoteen 2011 mennessä laatia vähähiilistä kasvua koskevat suunnitelmat, joissa esitetään muun muassa uskottavat keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteet, sekä vuosittaiset kasvihuonekaasupäästöjen inventaarit. EU:n olisi vuoteen 2011 mennessä esitettävä oma vähähiilisen kasvun suunnitelmansa, joka kattaa kauden vuoteen 2050 saakka.

- Mikäli Kööpenhaminassa päästään onnistuneeseen sopimukseen, kehitysmaissa tarvitaan todennäköisesti vuosina 2010–2012 nopeasti käytettävissä olevaa rahoitusta sopeutumistoimia, päästöjen vähentämistä, tutkimusta ja valmiuksien parantamista varten 5–7 miljardia euroa vuodessa. Tätä varten EU:n olisi edellä mainittujen oletusten perusteella harkittava 0,5–2,1 miljardin vuosittaisen osuuden myöntämistä välittömästi vuodesta 2010 alkaen. Sekä EU:n että kansallisissa talousarvioissa olisi varauduttava osallistumaan tähän rahoitukseen.

- Komissio tekisi vuoden 2012 jälkeistä aikaa varten ja osana seuraavaa rahoituskehystä koskevaa ehdotuspakettia ehdotuksen yhdestä, yleisestä EU:n osuudesta. Tähän sisältyisi ehdotus siitä, rahoitetaanko osuus vuodesta 2013 alkaen talousarvion puitteissa vai luodaanko erillinen ilmastorahasto osana vuoden 2013 jälkeistä rahoituskehystä koskevaa ehdotuspakettia vai käytetäänkö näiden vaihtoehtojen yhdistelmää. Jos käytetään EU:n talousarviota, olisi ehdotettava väliaikaista ratkaisua vuodelle 2013, joka sisältyy vielä tämänhetkiseen rahoituskehykseen. Yksittäisten jäsenvaltioiden suorat maksut voisivat myös muodostaa merkittävän osan EU:n kokonaispanoksesta. Komissio pitää selkeästi parhaimpana vaihtoehtona käyttää EU:n talousarviota, koska tällöin myös Euroopan parlamentti voisi osallistua prosessiin täysimääräisesti.

- Jos ei käytetä EU:n talousarviota, osuuksien jaossa EU:n sisällä olisi noudatettava samoja jakoperusteita kuin kansainvälisellä tasolla ottaen huomioon jäsenvaltioiden erityisolosuhteet.

Kansainvälisen julkisen rahoituksen osuuksien tulisi olla merkittäviä muttei kohtuuttomia. Esimerkiksi EU:n julkisen rahoituksen osuuksien mahdollisten määrien tulisi olla huomattavasti pienempiä kuin ne määrät, joita kansallisiin talousarvioihin saadaan huutokauppatuloista. Lisäksi yleisellä tasolla voidaan todeta, että ilmastonmuutoksen torjumisesta aiheutuu huomattavasti vähemmän kustannuksia kuin sen seurauksista.

2. Riittävien rahoitusvirtojen luominen

Sopeutumista ja päästöjen vähentämistä varten tarvittavien rahoitusvirtojen määrän ennustetaan olevan noin 100 miljardia euroa vuodessa vuoteen 2020 mennessä[1]. Tätä määrää pidetään usein virheellisesti osuutena, joka tarvitaan teollisuusmaiden julkisista talousarvioista. Varoja saadaan todennäköisesti useista eri lähteistä:

- maiden oma rahoitus (julkinen ja yksityinen),

- hiilimarkkinoiden luomat virrat,

- kansainvälisen julkisen rahoituksen virrat.

On selvää, että hiilimarkkinoiden kehittämisellä ja laajentamisella on ratkaiseva merkitys sille, että voidaan varmistaa varojen riittävyys. Nykyiset hiilimarkkinat ovat saaneet aikaan rahoitusvirtoja, joiden arvioitiin vuonna 2008 olleen 4,5 miljardia euroa kehitysmaihin päin. Kysynnästä 75 prosenttia oli peräisin EU:n yksityissektorilta, mikä johtui EU:n päästökauppajärjestelmästä[2]. Sen tulisi olla tärkein kanava yksityissektorin hiilirahoitukselle, jolla tuetaan päästövähennystoimia kehitysmaissa. Näin julkisessa rahoituksessa voitaisiin keskittyä lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä sekä sen jälkeenkin sopeutumiseen, valmiuksien parantamiseen ja teknologiseen tutkimukseen, kehittämiseen ja demonstrointiin sekä yksityisen sektorin investointien edistämiseen esimerkiksi kattamalla rahoitustarpeet uusien tekniikoiden varhaisessa käyttöönottovaiheessa.

Mitä enemmän varoja saadaan hiilimarkkinoista, sitä vähemmän tarvitaan julkista rahoitusta. Juuri tämä on syy siihen, miksi hyvin toimivat hiilimarkkinat, joilla tavoitteet on asetettu korkealle, ovat niin tärkeitä ja miksi edistyneimpien kehitysmaiden olisi seurattava OECD:n suuntausta ja otettava käyttöön päästökatto- ja päästökauppajärjestelmät.

2.1. Maiden oman rahoituksen mobilisointi

Kotimainen yksityinen rahoitus muodostaa suuren osan tarvittavista investoinneista, ei ainoastaan teollisuusmaissa vaan myös kehitysmaissa. Kehitysmaiden olisi ryhmänä rajoitettava päästöjensä kasvua vuoteen 2020 mennessä noin 15–30 prosentilla siitä, mitä päästöt olisivat ilman vähennystoimia toiminnan jatkuessa entisellään. Suuri osa tarvittavista investoinneista on jo kaupallisesti saatavilla ja lisäinvestoinnit maksavat itsensä takaisin alhaisimpina energialaskuina. Esimerkiksi kustannuksiltaan alhaisilla energiatehokkuustoimenpiteillä voidaan saavuttaa kaksi kolmannesta mahdollisista päästövähennyksistä energia-alalla[3]. Yksityisiä investointeja energia-alalla voidaan vauhdittaa luomalla oikeat poliittiset puitteet. Ne sisältävät päästökauppajärjestelmät, jotka kattavat eniten päästöjä aiheuttavat alat, kansallisen sääntelyn ja rahoituskannustimet. Monet kehitysmaat ottavat jo nyt käyttöön energiatehokkuusnormeja, joiden avulla ne voivat ohittaa vanhat hiili-intensiiviset teknologiat. Muilla innovatiivisilla välineillä voidaan edistää yksityisiä investointeja kehitysmaissa. Esimerkiksi uusiutuvia energialähteitä koskevalla EU:n direktiivillä[4] edistetään investointeja uuteen uusiutuvien energialähteiden infrastruktuuriin Pohjois-Afrikassa.

Lisäksi monilla kehitysmailla, erityisesti taloudellisesti kehittyneimmillä kehitysmailla, on käytettävissään riittävästi omia taloudellisia resursseja tarvittavien kotimaisten investointien edistämiseksi. Esimerkiksi Brasilia on jo ilmoittanut, että se ottaa hoitaakseen merkittävän osan niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat metsäkadosta aiheutuvista päästöistä.

Suuri osa sopeutumiseen tarvittavasta rahoituksesta voi tulla myös yksityisiltä kotitalouksilta ja yrityksiltä, koska tämä on niiden oman taloudellisen edun mukaista. Minimoimalla riskialttiutensa ne varmistavat, että niiden yksityisomaisuus, kuten rakennukset, on entistä paremmin ilmastonkestävää. Köyhimmät maat, erityisesti vähiten kehittyneimmät maat (LDC), sekä kehitysmaiden väestön köyhimmät väestönosat eivät voi kuitenkaan investoida sopeutumiseen niin paljon varoja, että ne voisivat selviytyä ilmastonmuutoksen haitallisista vaikutuksista. Ne ovat suuresti riippuvaisia sekä kotimaisesta että kansainvälisestä julkisesta avusta.

2.2. Hiilimarkkinoiden hyödyntäminen

Kansainväliset hiilimarkkinat ovat osoittautuneet tehokkaaksi välineeksi, jolla edistetään yksityissektorin investointeja kehitysmaissa samalla kun autetaan teollisuusmaita saavuttamaan niiden päästövähennystavoitteet kustannustehokkaasti. Suurin osa rahoitusvirroista on luonnollisesti hyödyttänyt niitä kehitysmaita, joissa on merkittävää päästöjenvähennyspotentiaalia. Jotta voidaan varmistaa kansainvälisten hiilimarkkinoiden dynaaminen kehitys (kuten kuviossa 1 on esitetty), nykyistä puhtaan kehityksen mekanismia (CDM) on uudistettava merkittävästi ja se on keskitettävä vähiten kehittyneimpiin maihin (LDC). Lisäksi taloudellisesti edistyneimmissä kehitysmaissa ja erittäin kilpailukykyisillä taloudellisilla aloilla olisi vuoden 2012 jälkeen otettava vähitellen käyttöön alakohtainen hiilimarkkinoiden hyvitysjärjestelmä[5].

Kuvio 1: Maailmanlaajuisten hiilimarkkinoiden vaiheittainen kehittyminen

[pic]

Kun siirrytään eteenpäin hankepohjaisesta lähestymistavasta, uudessa alakohtaisessa järjestelmässä voitaisiin ja siinä pitäisi lisätä huomattavasti investointeja vähähiilisiin teknologioihin kehitysmaissa ja ottaa huomioon kehitysmaiden valmiudet toteuttaa omia toimia kyseisillä aloilla. Näiden investointien liikkeellepanevana voimana on hiilen vahva keskipitkän aikavälin hinta OECD-maissa.

Tällaiset investoinnit tehdään vastineena kehitysmaissa toteutettavista vähennyksistä (”off-setting”). Offset-hyvitysten hankkimista ei siten voida laskea mukaan julkiseen rahoitustukeen, johon teollisuusmaat sitoutuvat vähennystavoitteidensa lisäksi, koska silloin offset-hyvitykset laskettaisiin kahteen kertaan.

On kuitenkin hyödyllistä tunnistaa offset-hyvitykset erillisiksi rahoitusvirroiksi kehitysmaihin ja raportoida niistä sellaisina. Offset-hyvityksistä peräisin olevien rahoitusvirtojen tunnustamisen on perustuttava virtojen kokonaismäärän arvioinnille (arvioituna tonneina) tietyssä maassa tai maan ulkopuolella käyttäen keskimääräisiä markkinahintoja. Olisi syytä perustaa tämä arviointi olemassa oleviin raportointijärjestelmiin, jotka koskevat rahoitusvirtoja kehitysmaihin, esimerkiksi OECD:n DAC-raportointiin, sen sijaan, että luodaan uusia erillisiä raportointivaatimuksia.

Kansainväliset hiilimarkkinat tarjoavat monia etuja. Jos luotaisiin hiilimarkkinat, joilla teollisuusmaiden ryhmän vähennystavoitteena on 30 prosenttia, maailmanlaajuiset päästövähennyksistä johtuvat kustannukset laskisivat noin neljänneksellä vuoteen 2020 mennessä. Samalla luotaisiin kehitysmaihin suuntautuvia rahoitusvirtoja, jotka olisivat noin 38 miljardia euroa vuodessa[6]. Lisäksi offset-hyvitysten kysyntä luo kerrannaisvaikutuksia, koska sen ansiosta ohjautuu huomattavasti enemmän hiilirahoitusta vähähiilistä kehitystä edistäviin investointeihin.

Hiilidioksidimarkkinoiden aikaansaamien rahoitusvirtojen potentiaalinen määrä riippuu useista Kööpenhaminan sopimuksen keskeisistä osista. Jotta voitaisiin edistää vankkoja hiilimarkkinoita, joilta tulevina vuosina saadaan suuressa määrin rahoitusta, neuvottelukumppaneiden on pyrittävä asettamaan teollisuusmaille korkeat päästövähennystavoitteet, otettava huomioon tai poistettava sallittujen päästömääräyksiköiden (AAU) ylijäämä ensimmäiseltä velvoitekaudelta sekä asetettava kunnianhimoiset lähtötasot päästövähennyspoluille kaudella 2013–2020[7]. Tarjonnan ja kysynnän välinen tasapaino kaikissa liitteen I maissa ei muutoin antaisi aihetta hiilen hinnan nostamiseen. Kaudella 2008–2012 hiilen hinta ja rahoitusvirrat kehitysmaihin perustuvat suuressa määrin EU:n toimiin eli siihen, että on asetettu tiukka päästökatto kaudelle 2008–2020 ja sallittuja päästömääräyksiköitä (AAU) ei tunnusteta EU:n päästökauppajärjestelmässä. Sen vuoksi muodostu OECD:n laajuisten hiilimarkkinoiden kannalta on ehdottoman tärkeää, että erotetaan yhdistetyt päästökatto- ja päästökauppajärjestelmät ylijäämäisistä sallituista päästömääräyksiköistä.

2.3. Kansainvälisen julkisen rahoituksen määrittäminen

Mitä vähemmän rahoitusta saadaan hiilimarkkinoilta, sitä suurempi on julkisen rahoituksen tarve päästöjen vähentämistä varten. Kuitenkin koska hiilimarkkinoiden kokoa ei tässä vaiheessa voida ennustaa varmasti, julkisen rahoituksen lisätarpeita ei voida myöskään määrittää. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi tarvitaan säännöllistä uudelleentarkastelua ehdotetun kansainvälisen ilmastorahoituksen korkean tason foorumin kautta (katso luku 4).

Päästövähennyksiä varten tarvittavan julkisen rahoituksen määrä nousee todennäköisesti vähitellen ja on luonnollisesti kytköksissä siihen, miten kunnianhimoisia kehitysmaiden toimet ovat. Heti Kööpenhaminan sopimuksen jälkeen olisi keskityttävä pääasiassa valmiuksien parantamiseen, erityisesti jotta voidaan vahvistaa instituutioiden valmiuksia ja sääntelyn mahdollisuuksia kehitysmaissa, sekä valittuihin pilottitoimiin. Vuodesta 2013 alkaen kansainvälisen julkisen rahoituksen kysyntä todennäköisesti kasvaa, kun toteutetaan yhä suurempi määrä vahvoja päästövähennysten toimintasuunnitelmia. Lisäksi on tarjottava merkittävästi julkista rahoitusta, jotta voidaan stimuloida yksityisen sektorin investointeja tutkimukseen, kehitykseen ja demonstrointiin. Tämä tapahtuu suuressa määrin julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien sekä teollisuus- ja kehitysmaiden yhteisyritysten kautta.

Tarpeet esitetään yksityiskohtaisemmin jäljempänä taulukossa 1:

- Komissio on arvioinut, että kehitysmaiden energia- ja teollisuusalojen lisäkustannukset, joita ei voida kattaa hiilimarkkinoilla, ovat noin 33 miljardia euroa vuonna 2020[8]. Tämä johtuu pääasiassa pitkän aikavälin edullisista tehokkuustoimenpiteistä, joista suurin osa olisi rahoitettava kehitysmaissa pääasiassa kotimaisista yksityisistä lähteistä. Näistä lisäkustannuksista ainoastaan pieni osa, 10–20 prosenttia, olisi rahoitettava kansainvälisestä julkisesta tuesta vuoteen 2020 mennessä ja tällöin olisi keskityttävä köyhimpiin kehitysmaihin (3–6 miljardia euroa).

- Komissio on arvioinut, että lisäkustannukset, jotka johtuvat maataloudesta peräisin olevien muiden kuin hiilidioksidipäästöjen sekä metsäkadosta ja metsien heikkenemisestä (REDD) johtuvien hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä, ovat noin 23 miljardia euroa vuodessa[9]. Julkinen rahoitus on vuoteen 2020 saakka pääasiallinen kannustin metsäkadosta ja metsien heikkenemisestä aiheutuvien päästöjen vähentämiselle . Erityisesti koska suurin osa näiden päästöjen vähentämispotentiaalista löytyy köyhimmistä kehitysmaista, kansainvälisen julkisen rahoituksen voidaan odottaa kattavan lisäkustannuksista suuremman osuuden kuin energia-alalla, eli 30–60 prosenttia (7–14 miljardia euroa). Tämän vuoksi komissio on ehdottanut aikaisemmassa tiedonannossaan maailmanlaajuisen metsähiilimekanismin[10] perustamista.

- Kun näitä aloja tarkastellaan yhdessä, ensimmäinen arvio maailmanlaajuisista julkisista siirroista päästövähennystoimia varten voisi olla 10-20 miljardia euroa vuodessa vuonna 2020 ja noin kolmannes tästä vuonna 2013. Kuitenkin se, mikä määrä näistä virroista tosiasiassa toteutuu, riippuu ratkaisevasti vähähiilistä kasvua koskevien suunnitelmien saatavuudesta ja laadusta kehitysmaissa ja niihin liittyvistä päästövähennystoimia koskevista ehdotuksista.

- Kuitenkin kuten edellisessä luvussa todettiin, teollisuusmaiden nykyisten vähennysvelvoitteiden perusteella vallitsee todellinen riski siitä, että hiilirahoitusvirrat ovat huomattavasti alhaisemmat. Jos teollisuusmaat eivät pysty kuromaan umpeen eroa sen välillä, mihin tällä hetkellä on sitouduttu ja mikä on tarpeen tieteellisen tiedon perusteella, niihin kohdistuu painetta rahoittaa lisävähennyksiä kehitysmaissa. Lisäanalyysi osoittaa, että mikäli olisi kompensoitava sitä, että teollisuusmaiden vähennystavoitteet laskisivat 30 prosentin tavoitteesta tämänhetkisten kaikkien matalampien sitoumusten tasolle eli 10 prosentin vähennykseen vuoden 1990 tasosta[11], olisi tarpeen lisätä kansainvälisen julkisen rahoituksen siirtoja kehitysmaihin noin 120 miljardia euroa vuodessa vuonna 2020[12].

- On arvioitu, että valmiuksien parantamisen ja tutkimusta ja teknologista demonstrointia koskevaan yhteistyöhön tarvittava lisärahoitus on noin 2–6 miljardia euroa vuonna 2020.

- Sekä kotimainen että kansainvälinen julkinen rahoitus on merkittävä rahoituslähde sopeutumista varten köyhimmissä kehitysmaissa. UNFCCC-sihteeristö on arvioinut, että vuonna 2030 kaikkien kehitysmaiden sopeutumiskustannukset voivat olla 23–54 miljardia euroa vuodessa[13]. Ensimmäinen arvio maailmanlaajuisista julkisista siirroista vuotta 2020 varten voisi olla 10–24 miljardia euroa vuodessa vuonna 2020.

Sopeutumisen rahoitus on todennäköisesti peräisin pääasiassa julkiselta sektorilta seuraavien lähteiden yhdistelmänä: i) suorat budjettimenot osallistuvilta kumppaneilta ja ii) osuus hiilimarkkinoilta saatavista tuloista (samoin kuin sopeutumisrahastossa). Jotta sopeutumisvarat kulkisivat tehokkaasti, tarvitaan ilmastonmuutoksen sopeutumiseen liittyvien kysymysten strategista integrointia kaikilla kansallisten kehitysstrategioiden kattamilla sektoreilla. Tulevina lähivuosina tämän integraation varmistamista varten tarvitaan todennäköisesti valmiuksien parantamista riittävissä määrin sekä tukea jo määritetyille prioriteeteille köyhimmissä ja haavoittuvimmissa maissa.

2.4. Vuosia 2010–2012 koskevan kansainvälisen julkisen rahoituksen pikastartti

Jos Kööpenhaminan sopimuksen yhteydessä todetaan, että kansainvälistä julkista rahoitusta tarvitaan nopeasti, olisi ensimmäiset rahoitusosuudet käytettävä seuraavasti:

(1) tarvittavien prosessien ja valmiuksien parantamisen rahoitus, esimerkiksi päästöjen vähentämistoimien kehittäminen vähähiilistä kasvua koskevien suunnitelmien yhteydessä, päästöinventaariot sekä hiilimarkkinat, johon sisältyy myös alakohtainen hyvitysmekanismi;

(2) ilmastonmuutoksen todennäköisten vaikutusten arviointi, sopeutumistoimien sisällyttäminen kansallisiin kehitysstrategioihin ja ensisijaisten investointien rahoittaminen.

Lisäksi komissio katsoo, että ottaen huomioon todetut tarpeet ja valmiudet, lisärahoitusta olisi ohjattava lyhyellä aikavälillä haavoittuvimpien kehitysmaiden ja erityisesti vähiten kehittyneiden maiden, pienten saarikehitysvaltioiden ja Afrikan maiden (kuten ne on määritelty Balin toimintasuunnitelmassa) osalta kiireellisimpiin ja todettuihin tarpeisiin, kuten suuronnettomuuksien riskin vähentämisvalmiuksien vahvistamiseen. Tätä ensimmäistä taloudellista sitoumusta olisi kasvatettava progressiivisesti vuoden 2012 jälkeen, kun tarpeet on ilmoitettu määrällisesti asiaa koskevissa kansallisissa strategioissa, täytäntöönpanovalmiudet ovat parantuneet ja Kööpenhaminassa on päästy sopimukseen maksuosuuksien arvioidusta jakautumisesta.

Eri vaiheisiin liittyvien rahoitustarpeiden arvioinnin pohjalta voidaan todeta, että kehittyneiltä mailta vuosina 2010–2012 sopeutumiseen, päästöjen vähentämiseen ja valmiuksien kasvattamiseen tarvittavan rahoituksen määrä on mahdollisesti noin 5–7 miljardia euroa vuodessa[14].

2.5. Innovatiivista rahoitusta kansainväliseltä lento- ja meriliikenteeltä

Talous- ja rahoitusasioiden neuvosto (ECOFIN)[15] on pohtinut mahdollisia rahoituslähteitä, ja korostanut, että ”kansainvälisen lento- ja meriliikenteen päästöjen rajoittamista koskevat maailmanlaajuiset välineet olisivat myös toivottavia”. Markkinaperusteisten välineiden käyttäminen näiden alojen päästöjen vähentämiseksi maailmanlaajuisesti saattaa osoittautua merkittäväksi rahoituslähteeksi, jolla voidaan tukea kehitysmaiden pyrkimyksiä päästöjen vähentämiseksi ja ilmastonmuutoksen sopeutumiseksi. Eräs mahdollisista lähestymistavoista on päästökatto- ja päästökauppajärjestelmä. Toinen lähestymistapa on päästömaksut.

Jos esimerkiksi molemmille aloille säädettäisiin päästökatto, huutokauppatulot voitaisiin kerätä kansainvälisellä tasolla ja ne voisivat olla merkittävä tulolähde, jota voitaisiin hyödyntää tuettaessa kehitysmaita niiden päästöjen vähentämistä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumista koskevissa pyrkimyksissä. Tällainen yleinen rahoitus vähentäisi vastaavasti riippuvuutta kansallisista julkisista talousarvioista ja vastaavista vuosittaisista määrärahaprosesseista.

Olisi kuitenkin pidettävä mielessä haasteet, joita liittyy tällaisen toimintakehyksen luomiseen. Kehitysmaiden mielestä näiden sektoreiden päästöihin pitäisi soveltaa eriytettyä lähestymistapaa. Teollisuusmaat ovat puolestaan huolissaan hiilivuodosta, jota voi esiintyä, jos kilpailua on paljon ja jos kehittyneiden ja kehitysmaiden toiminnanharjoittajia kohdellaan eri tavoin. Jos halutaan, että näiden alojen osuus on merkittävä, tällaisen kehyksen on oltava maailmanlaajuista. Toimiva kompromissi voisi olla se, että kaikkiin sovelletaan samaa yleistä päästökattoa ja täysimääräistä päästöoikeuksien huutokauppaa. Osa huutokaupan tuloista jaettaisiin kuitenkin kehitysmaiden hallituksille riippuen niiden päästöistä ja taloudellisista mahdollisuuksista.

2.6. Kansainvälisen julkisen rahoituksen maksuosuuksien määrittely

Julkisten varojen osuuden on oltava huomattava. Nämä varat tulevat eri muodoissa ja eri kanavien kautta. Jotta voidaan varmistaa, että rahoitusta saadaan vaadittava määrä, olisi Kööpenhaminan sopimukseen sisällytettävä sovittuihin periaatteisiin perustuva yhteinen asteikko, jolla määritetään maiden rahoitusosuudet. Tässä on otettava huomioon kunkin maan kokonaistoimet sekä päästövähennyssitoumukset. Sääntöjen noudattamista valvottaisiin siten, että maat, jotka eivät täytä taloudellisia sitoumuksiaan, saisivat esimerkiksi vähemmän päästöoikeuksia. Vaihtoehtoisesti voitaisiin rajoittaa tällaisten maiden pääsyä kansainvälisen julkisen ilmastorahoituksen piiriin.

Eurooppa-neuvosto[16] esitti omat periaatteensa maksuosuuksien määrittelyn perustaksi. Periaatteet olisivat ’kyky maksaa’ (eli BKT) ja ’vastuu kasvihuonekaasujen päästöistä’ (ottaen kuitenkin huomioon EU:n sisäiset taakanjakosopimukset). Meksiko on ehdottanut vastaavaa lähestymistapaa esittämänsä vihreän rahaston maksuosuuksien määrittelyyn. Lisäksi korostettiin, että jakoperusteiden olisi oltava yleisiä, eikä niitä saisi rajoittaa teollisuusmaihin, koska vastuu päästöistä kuuluu nykypäivänä kaikille[17]. Rajallinen määrä teollisuusmaita ja taloudellisesti edistyneimpiä kehitysmaita on vastuussa suurimmasta osasta maailmanlaajuisia päästöjä. Myös niiden BKT:t ovat suurimmat. Vähiten kehittyneille maille ei saisi asettaa taloudellisia sitoumuksia.

Näiden muuttujien perusteella EU:n osuus olisi 10 prosentista (jos ainoa sovellettava periaate on päästömäärät) 30 prosenttiin (jos maksuosuudet jaetaan pelkästään BKT:n mukaan markkinahinnoin). EU:n todellinen maksuosuus riippuu suhteellisesta painotuksesta, joka näille kahdelle perusteelle annetaan Kööpenhaminan sopimuksessa. Jos päästöjen määrää painotetaan enemmän kuin BKT:tä, kannustetaan leikkaamaan päästöjä ja tunnustetaan päästöjen vähentämiseen tähtäävien varhaisten toimien merkitys. Tämä johtaisi kuitenkin siihen, että paljon päästöjä aiheuttavien kehitysmaiden maksuosuudet olisivat suhteellisesti korkeammat.

Jos Kööpenhaminassa tehdään sopimus, johon sisältyy rahoituksen pikastartti, tarkoittaisi se EU:n osalta (10–30 prosentin osuus), että vuosina 2010–2012 tarvitaan 0,5–2,1 miljardia euroa vuodessa. Kun otetaan kuitenkin huomioon valmiuksien parantamista ja sopeutumista koskevien varhaisten toimien merkitys, EU:n olisi harkittava, olisiko se valmis kasvattamaan rahoitusosuuttaan tätäkin suuremmaksi, ja suunnattava nopeasti rahoitusta kaudelle 2010–2012.

EU:n osuus saattaa vuosina 2013–2020 nousta 0,9–3,9 miljardista eurosta vuodessa 2–15 miljardiin euroon vuodessa olettaen, että Kööpenhaminassa päästään kunnianhimoiseen lopputulokseen, kaikki teollisuusmaat ja taloudellisesti edistyneemmät kehitysmaat osallistuvat rahoitukseen ja että maailmanlaajuiset hiilimarkkinat toimivat parhaalla mahdollisella tavalla.

Taulukko 1: Arvio vuosittaisen kansainvälisen julkisen rahoituksen tarpeesta vuosina 2010–2020 (kahden celsiusasteen skenaario) miljardeina euroina (vuoden 2005 kiinteät hinnat)

2010–2012 (pikastartti) | 2013 | 2020 |

Päästöjen vähentäminen | 1 | 3-7 | 10–20 |

Energia ja teollisuus | 3–6 |

Maatalous ja REDD | 7–14 |

Sopeutuminen | 2–3 | 3 | 10–24 |

Valmiuksien parantaminen | 1–2 | 2 | 1–3 |

Teknologian tutkimus, kehittäminen ja demonstrointi | 1 | 1 | 1–3 |

Yhteensä | 5 – 7 | 9 – 13 | 22 – 50 |

3. EU:n osuus julkisesta ilmastorahoituksesta

3.1. Miten EU voi osallistua

Jos EU pääsee tavoitteeseensa eli päästöjä sitoudutaan vähentämään kunnianhimoisesti, kansainvälinen julkinen rahoitus on merkittävä osa sopimusta. EU osallistuu jo merkittävästi ilmastorahoitukseen kehitysapunsa kautta, mutta sen lisäksi EU:n on oltava valmis lisäämään merkittävästi ilmastorahoitustaan erityisesti vuodesta 2013 eteenpäin ja Balin toimintasuunnitelman mukaisesti. Rahoitusosuuden olisi oltava kunnianhimoinen ja oikeudenmukainen.

EU neuvottelee yhtenä osallistujana. EU pyrkii voimakkaasti siihen, että sen osuus määritellään yhtenä, yleisenä osuutena . Tällä voitaisiin varmistaa EU:n osuuden yhdenmukaisuus ja näkyvyys, mahdollistaa tasapuolinen ja läpinäkyvä sisäinen taakanjako, mahdollistaa EU:n rahoituksen hallinnoinnin mittakaavaedut ja vahvistaa EU:n ääntä sopimuksen asianmukaisen täytäntöönpanon varmistamisessa. Se mahdollistaisi myös, että EU:n kokemusta ja EU:n nykyistä, lähes kaikkialle maailmaan ulottuvaa kehitysapua voitaisiin hyödyntää tehokkaasti. EU:n yksittäisten jäsenvaltioiden kansallisten maksuosuuksien, ja mahdollisen niiden lisäksi EU:n talousarviosta annettava summan ja/tai EU:n yhteisen maksuosuuden määrä olisi kuitenkin sama.

EU haluaa varmistaa, että maksuosuudet ovat kunnianhimoisia ja tasapuolisia. Sen lisäksi EU:n on myös varmistettava, että EU:n kokonaisosuus on määritelty tehokkaalla ja tasapuolisella tavalla. EU:n rahoitusta voidaan kanavoida pääasiassa kolmella tavalla, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia:

1. EU:n talousarviosta tuleva suora rahoitus olisi luotettava ja läpinäkyvä rahoitusmuoto. Se osoittaisi, että yhdessä EU:n keskeisistä rahoitusvälineistä annetaan etusija yhdelle tärkeimmistä poliittisista haasteista, joita maailma tällä hetkellä kohtaa. Etuna olisivat tarkkaan mietityt säännöt ja menettelyt, tiukka taloudellinen valvonta sekä rahoituslähteen vakiomuoto. Myös Euroopan parlamentti pääsisi näin osallistumaan täysimääräisesti. Kun otetaan huomioon rahoituksen jakautuminen keskipitkällä aikavälillä, tällä lähestymistavalla olisi selkeitä seuraamuksia talousarvion suuruuteen ja se vaikuttaisi merkittävästi myös seuraavaan rahoituskehykseen. Tällä tavoin EU:n talousarviossa heijastuisi riittävässä määrin se keskeinen haaste, että ilmastonmuutos on keskeisessä asemassa EU:ssa vuosikymmeniä.

2. Toinen vaihtoehto olisi uuden ilmastorahaston perustaminen EU:n talousarvion ulkopuolelle. Rahasto saisi varansa kunkin jäsenvaltion kahdenvälisistä suorituksista. Myös tämä vaihtoehto antaisi EU:lle selkeän profiilin ja joustavuutta suunnitella tilapäisen sisäisen maksuosuuksien jako EU:n kokonaisosuuden rahoittamiseksi. Tällainen rahasto edellyttäisi kuitenkin erityistä hallitustenvälistä sopimusta tai lainsäädäntöä, ja se toimisi erillään rahoituskehyksestä ja omien varojen enimmäismäärästä. Se jakaisi myös talousarvion ulkopuolisten rahastojen haittapuolet (huono läpinäkyvyys, talousarvion yhtenäisyysperiaatetta ei kunnioitettaisi ja lisäksi olisi vaikeampaa varmistaa yhdenmukaisuus muiden talousarviosta rahoitettavien toimintojen kanssa). Suurin puute olisi se, että Euroopan parlamentti ei voisi harjoittaa valvontaansa.

3. Kolmas vaihtoehto olisi se, että jäsenvaltiot maksaisivat omat maksuosuutensa suoraan. Jäsenvaltioiden osuudet olisi kuitenkin ilmaistava osuutena EU:n kokonaissummasta.

EU:n ja sen jäsenvaltioiden taloudellinen taakka olisi kuitenkin sama riippumatta siitä, mikä vaihtoehto valitaan.

Nykyiset EU:n pyrkimykset olisi otettava asianmukaisesti huomioon varmistettaessa, että täydentävyysperiaate säilytetään, koska ilmastonäkökohdat sisällytetään seuraaviin monivuotisiin viiteohjelmiin, erityisesti kehitysmaiden hyödyksi maantieteellisissä ohjelmissa.

3.2. EU:n talousarvion mobilisointi vuoteen 2012 saakka

Vaikka Kööpenhaminan sopimuksen merkittävimmät taloudelliset vaikutukset tulisivat voimaan aikaisintaan vuonna 2013, olisi onnistuneeseen sopimukseen liitettävä kehitysmaille suunnattavan tuen nopea lisääminen, jotta niitä voitaisiin valmistaa tulevaan parantamalla niiden valmiuksia ja antamalla niille teknistä tukea. Tämä olisi rahoitettava osittain EU:n talousarviosta, siinä määrin kuin se on mahdollista.

Komissio on jo esittänyt yhteisön talousarvioon ylimääräistä 50 miljoonan euron määrärahaa vuoden 2010 pikastarttitoimenpiteitä varten, edellyttäen, että Kööpenhaminassa hyväksytään onnistunut sopimus. Seuraavina vuosina tarvittaisiin vastaava rahoitus. Lisärahoituslähteiden löytäminen ei ole helppoa. Jäljellä olevat resurssit ovat erittäin rajalliset, ja jo nykyisten ohjelmien osalta on rahoituspaineita. Mahdollisesti tarvitaan luovia ratkaisuja. Rahoituslähteiden optimaalista kirjoa olisi arvioitava sekä Kööpenhaminan sopimuksen että talousarviorajoitteiden valossa.

3.3. Tasapuolinen EU:n maksuosuus Kööpenhaminan sopimuksen rahoitukseen vuoden 2012 jälkeen

Rahoituksen toinen vaihe alkaa vuonna 2013, kun sopimus tulee voimaan. Kunnianhimoisen Kööpenhaminan ilmastosopimuksen aiheuttamat budjettivaikutukset tulevat olemaan EU:lle ja sen jäsenvaltioille vuodesta 2013 merkittävät, eli useita miljardeja euroja vuodessa. Tämä olisi erityisen hankalaa vuoden 2013 osalta, koska sitä koskeva EU:n talousarvion rahoituskehys on jo hyväksytty. Vuodesta 2014 tilanne on eri, koska uutta rahoituskehystä ei ole vielä hyväksytty.

Vaikka maksukyvyn pitäisi olla tärkeä näkökohta määriteltäessä maailmanlaajuista pyrkimyksistä aiheutuvien kustannusten jakamista, olisi myös vastuun päästöjen aiheuttamisesta oltava keskeinen osa tasapuolista ja kestävää sopimusta.

UNFCCC:n neuvotteluissa on suhteellisen taakan määrittämisessä jo laajalti käytössä kaksi itsestään selvää menetelmää, päästöt ja maksukyky (BKT). EU:n maksuosuus on sitä suurempi, mitä enemmän painoa BKT-kriteerille asetetaan. Jos esimerkiksi kansainvälisen julkisen rahoituksen osuus vuonna 2013 on 10 miljardia euroa, EU:n kokonaisosuus olisi noin miljardi euroa, jos kriteerinä käytetään ainoastaan päästöjä, ja noin kolme miljardia euroa, jos kriteerinä käytetään ainoastaan maksukykyä.

Mekanismeja voitaisiin käyttää tiettyjen jäsenvaltioiden taakan mukauttamiseksi.

Olisi myös muistettava, että ilmasto- ja energiapaketin ansiosta EU:n jäsenvaltioilla on käytettävissä merkittävät tulot huutokaupoista. Lainsäädännön[18] mukaan vähintään 50 prosenttia näistä resursseista olisi kierrätettävä kotimaiseen ja kansainväliseen ilmastotoimintaan. Hiilen tulevaa hintaa ei voi tarkkaan arvioida eikä sen vuoksi myöskään huutokauppatuloja, joten arvioidaan, että jos EU:n osuus vuonna 2013 olisi 3 miljardia euroa, mikä on asteikon yläpäässä, se merkitsisi 7–20 prosenttia huutokauppatulojen kokonaismäärästä. Tämä summa saataisiin siis helposti tuloista, joita valtiot saavat ilmastopolitiikoista.

4. Euroopan MALLI HAJAUTETULLE, ”ALHAALTA YLÖSPÄIN” SUUNTAUTUVALLE ILMASTORAHOITUKSEN HALLINNOLLE

Jotta tämän kunnianhimoisen ilmastopolitiikan maailmanlaajuiset tavoitteet voitaisiin saavuttaa, on ilmastorahoituksen, myös julkisen rahoituksen, määrää ja jakamista lisättävä merkittävästi ja nopeasti vuosina 2010–2020. Tässä luvussa esitetään Euroopan suunnitelma hajautettua ja ”alhaalta ylöspäin” suuntautuvaa hallintorakennetta varten. Suunnitelma on eri puolilta maailmaa olevien neuvotteluosapuolten välisten intensiivisten keskustelujen tulos. Se pohjautuu myös EU:n laajaan kokemukseen kehitysyhteistyöstä[19].

Jotta hallinnon yleinen rakenne olisi tehokas ja tasapuolinen, on sen perustuttava osallistuvuuteen, toissijaisuuteen, yhdenmukaisuuteen, läpinäkyvyyteen, vastuuseen, suoritusten palkitsemiseen ja täydentävyyteen.

Mallin mukaan päästöjen vähentämisessä olisi keskeisenä välineenä oltava valtioiden vähähiilistä kasvua koskevat suunnitelmat, joihin sisällytetään kaikki asianmukaiset kansalliset päästöjen vähentämistoimet, tuettavien toimien tekninen etukäteistarkastelu, kaikkia toimia ja taloudellista tukea koskeva ajantasainen keskusrekisteri, vuotuiset päästöinventaariot, raportointi parannetuilla kansallisilla tiedonannoilla ja säännölliset vertaisarvioinnit. Prosessin tukena on riippumaton koordinointimekanismi.

Lisäksi kaikkien maiden olisi esitettävä vuoteen 2011 mennessä vähähiilistä kasvua koskevat pitkän aikavälin suunnitelmat. Vaikka vähiten kehittyneillä kehitysmailla ei tällaista velvollisuutta ole, niitä olisi kuitenkin rohkaistava kohti tätä tavoitetta siten, että aikarajoissa joustetaan, ja näille maille tarjotaan asianmukaista tukea. EU esittelee myös vuoteen 2011 mennessä vuoteen 2050 ulottuvan pitkän aikavälin strategiansa.

Ilmastonmuutoksen sopeutumiseen olisi sovellettava yksinkertaistettua ”alhaalta ylöspäin suuntautuvaa” lähestymistapaa, jossa sopeutumistoimet olisi sisällytettävä vaiheittain kansallisiin kehitysstrategioihin tai köyhyyden poistamista koskeviin suunnitelmiin. Sopeutumistoimille annettava tuki olisi sovitettava säännöllisesti yhteen kansallisella tasolla. Toimista olisi raportoitava kansallisissa tiedonannoissa. Lisäksi olisi vaihdettava hyviä käytänteitä.

Tämän hajautetun ”alhaalta ylöspäin suuntautuvan” lähestymistavan keskeisenä etuna olisi, että se toimisi nykyisten elinten, joita on tarvittaessa uudistettu ja vahvistettu, ja kehitysmaiden omien rakenteiden pohjalta (tuen tehokkuutta koskevan Pariisin julistuksen mukaisesti). Tarkoituksena olisi välttää rinnakkaisten rakenteiden luomista. Jo tällä hetkellä merkittävä määrä kahden- ja monenvälisiä aloitteita kärsisi, jos ne pakotettaisiin laajaan keskitettyyn hallintorakenteeseen. Maakohtaisiin ehdotuksiin perustuva hajautettu järjestelmä mahdollistaisi sen, että taloudellista tukea antavilla olisi suurempi harkintavalta tukensa tehokkaan käytön osalta, mikä todennäköisesti rohkaisisi tukijoita antamaan suurempia summia kuin jos käytössä olisi vain yksi ja suuri keskitetysti hallinnoitu rahasto. Tämä ei kuitenkaan sulje pois uuden täydentävän rahaston, kuten Meksikon ehdottaman vihreän rahaston, käyttöä, jos siitä saataisiin lisäarvoa.

UNFCCC käyttää hyväkseen ajantasaisia rekisteritietoja sekä säännöllisiä raportteja, esimerkiksi vuotuisia päästöinventaareja ja kansallisia tiedonantoja selvittääkseen päästöjen vähentämistoimissa ja sopeutumistoimissa olevat puutteet ja epäsuhdat. Näiden puutteiden käsittelemistä olisi helpotettava ilmastonmuutoksen kansainvälistä rahoitusta käsittelevän kansainvälisen korkean tason foorumin avulla. Foorumissa olisivat edustettuina tämän alan julkinen ja yksityinen asiantuntemus sekä teollisuus- että kehitysmaiden sekä kansainvälisten rahoituslaitosten edustajat. Se valvoisi ja antaisi poliittista ohjausta UNFCCC:n rahastoille, monenvälisille rahoitusvälineille ja kahdenvälisille yhteistyövirastoille, jotta voitaisiin varmistaa rahoituksen tasapuolinen jakautuminen maiden kesken sekä päästöjen vähentämistoimien ja sopeutumistoimien rahoitus selkeiden prioriteettien perusteella.

[1] Ks. valmisteluasiakirjan luku 2.

[2] Mukailtu lähteestä: The World Bank, State and trends of the carbon market 2009 http://siteresources.worldbank.org/EXTCARBONFINANCE/Resources/State_and_Trends_of_the_Carbon_Market_2009-FINALb.pdf.

[3] Ks. asiakirja SEC(2009) 101.

[4] Direktiivi 2009/28/EY.

[5] Ks. valmisteluasiakirjan luku 4.

[6] Ks. valmisteluasiakirjan luku 3.

[7] Ks. valmisteluasiakirjan luku 7.

[8] Ks. valmisteluasiakirjan luku 3.

[9] Ks. valmisteluasiakirjan luku 3.

[10] KOM(2008) 645.

[11] Ks. valmisteluasiakirjan luku 1.

[12] Perustuu lisänanalyysiin, jonka on tehnyt POLES, Yhteinen tutkimuskeskus.

[13] UNFCCC-sihteeristö.

[14] Ks. valmisteluasiakirjan luku 5, jossa on lisätietoa varhaista rahoitusta ansaitsevien toimien laajuudesta.

[15] 2948. neuvoston kokous, Luxembourg 9. kesäkuuta 2009.

[16] Bryssel 18.–19. kesäkuuta 2009.

[17] Ks. valmisteluasiakirjan luku 6.

[18] Direktiivi 2009/29/EY.

[19] Ks. valmisteluasiakirjan luku 8.