Lainsäädäntövalta 

Euroopan parlamentilla on keskeinen rooli EU:n päätöksenteossa, sillä se on toinen EU:n kahdesta lainsäätäjästä neuvoston rinnalla.

Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto hyväksyvät valtaosan EU-laeista yhdessä Euroopan komission ehdotuksen pohjalta. Menettelyä kutsutaan tavalliseksi lainsäätämisjärjestykseksi tai yhteispäätösmenettelyksi.

Joissakin tapauksissa EU:n perussopimuksissa määrätään erityisistä lainsäädäntömenettelyistä, kuten kuulemisesta ja hyväksymisestä, joissa parlamentti ei ole tasavertaisessa asemassa neuvoston kanssa.

Lainsäädäntötekstiä koskeva parlamentin työ alkaa, kun se saa ehdotuksen Euroopan komissiolta, joka on lainsäädäntöaloitteita tekevä toimielin. Ehdotus annetaan yhden tai useamman valiokunnan käsiteltäväksi, ja yksi Euroopan parlamentin jäsen laatii siitä mietinnön. Tämä jäsen tunnetaan esittelijänä. Jos aloite koskee useampaa politiikanalaa, esittelijöitä voi olla useampia eri valiokunnista.

Poliittisten ryhmien edustajien välisten keskustelujen ja kompromissiin pyrkivien kuulemisten jälkeen parlamentin valiokunta äänestää mietintöluonnoksesta ja mahdollisesti muuttaa sitä. Kun tekstiä on tarkistettu ja se on hyväksytty täysistunnossa, parlamentti on vahvistanut kantansa.

Tavallinen lainsäätämisjärjestys antaa Euroopan parlamentille ja Euroopan unionin neuvostolle samat lainsäädäntövaltuudet monilla eri aloilla (esimerkiksi talouden ohjausjärjestelmä, maahanmuutto, energia, liikenne, ympäristö ja kuluttajansuoja).

Menettely otettiin käyttöön Maastrichtin sopimuksella (1992) nimellä yhteispäätösmenettely, ja sitä laajennettiin ja tehostettiin Amsterdamin sopimuksella (1999).

Lissabonin sopimuksen (2009) myötä tavallisesta lainsäätämisjärjestyksestä tuli EU:n päätöksentekojärjestelmän tärkein lainsäädäntömenettely.

Tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä lainsäädäntöteksti voi käydä läpi enintään kolme käsittelyä parlamentissa, ja se voi tulla voimaan vain, jos parlamentti ja neuvosto pääsevät sopimukseen lopullisesta sanamuodosta.

Tällä menettelyllä varmistetaan, että Euroopan parlamentin jäsenillä on välittömillä vaaleilla valittuina eurooppalaisten edustajina valta muokata EU:n sääntöjä ja ohjata EU:n politiikkaa äänestäjien odotusten mukaisesti.

Vuoden 1957 Rooman sopimuksessa Euroopan parlamentille annettiin aluksi neuvoa-antava rooli lainsäädäntöprosessissa. Komissio ehdotti ja neuvosto antoi lainsäädäntöä.

Yhteispäätösmenettelyn käyttöönotto ja parlamentin oikeuksien asteittainen laajentaminen perussopimusten myöhempien muutosten myötä merkitsivät sitä, että joitakin aiemmin laajalti käytettyjä lainsäädäntömenettelyjä sovelletaan nyt rajalliseen määrään tapauksia.

Kuulemismenettelyssä Euroopan parlamentti voi hyväksyä tai hylätä lainsäädäntöehdotuksen tai ehdottaa siihen tarkistuksia.

Neuvostolla ei ole oikeudellista velvollisuutta ottaa huomioon parlamentin lausuntoa, mutta Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti se ei saa tehdä päätöstä ilman, että on saanut lausunnon.
Tätä menettelyä sovelletaan esimerkiksi sisämarkkinoita koskeviin poikkeuksiin ja kilpailulainsäädäntöön.

Joissakin tapauksissa Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa tai Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa määrätään, että Euroopan parlamentin on annettava hyväksyntänsä menettelyn päätökseen saattamiselle.

Tämä tarkoittaa, että parlamentti voi hyväksyä tai hylätä ehdotetun säädöksen, mutta se ei voi muuttaa sitä. Jos parlamentti ei anna hyväksyntäänsä, neuvosto ei voi antaa säädöstä.

Syrjinnän torjuntaa koskevaa uutta lainsäädäntöä annettaessa tarvitaan parlamentin hyväksyntä.

Sama pätee silloin, kun neuvosto hyväksyy toimenpiteitä aloilla, joilla EU:lle ei ole myönnetty varsinaista toimivaltaa, mutta jotka ovat tarpeen EU:n perussopimuksissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tätä kutsutaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 352 artiklan mukaiseksi joustolausekkeeksi.

Hyväksyntämenettelyä, joka tunnettiin aiemmin nimellä puoltava lausunto, sovelletaan myös muihin tarkoituksiin kuin lainsäädännön antamiseen. Euroopan parlamenttia pyydetään antamaan hyväksyntänsä Euroopan unionin neuvottelemille kansainvälisille sopimuksille tai sopimuksille, jotka koskevat maan liittymistä EU:hun tai sen eroamista EU:sta.

Lisäksi parlamentin on annettava hyväksyntänsä Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 7 artiklan mukaisille neuvoston päätöksille, joissa voidaan todeta, että jokin EU-maa on vaarassa rikkoa vakavasti EU:n arvoja tai että se jo rikkoo vakavasti ja jatkuvasti EU:n arvoja.

Kun Euroopan parlamentti ja neuvosto hyväksyvät lainsäädäntöä, ne voivat antaa komissiolle valtuuksia antaa kyseiseen säädökseen liittyviä muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä säädöksiä.

Muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä säädöksiä on kahdenlaisia:

• täytäntöönpanosäädökset, joilla komissio pyrkii luomaan edellytykset säädöksen yhdenmukaiselle täytäntöönpanolle kaikissa EU-maissa
• delegoidut säädökset, jolloin komissiolla on valtuudet täydentää tai muuttaa säädöksen joitakin ei keskeisiä osia

Täytäntöönpanosäädökset esitetään EU-maiden asiantuntijakomiteoille. Parlamentti pidetään ajan tasalla menettelyn aikana, ja se säilyttää valvontaoikeutensa.

Parlamentti voi asiasta vastaavan valiokunnan ehdotuksesta esittää vastalauseen ja todeta, että ehdotus täytäntöönpanotoimenpiteeksi ylittää kyseisessä lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä säädöksessä säädetyn toimivallan tai on muilta osin ristiriidassa EU:n lainsäädännön kanssa.

Parlamentti voi pyytää komissiota peruuttamaan tai muuttamaan toimenpiteitä tai esittämään uuden ehdotuksen asianmukaisessa lainsäädäntömenettelyssä.

Delegoituja säädöksiä käytetään yleensä silloin, kun lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä osia on mukautettava säännöllisesti siten, että niissä otetaan huomioon teknologian tai tieteen kehitys. Käytännössä parlamentti ja neuvosto siirtävät osan toimivallastaan lainsäätäjinä, jotta päätökset voidaan tehdä nopeasti ja tehokkaasti.

Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävän säädöksen säännösten mukaisesti parlamentti tai neuvosto voi päättää vastustaa delegoitua säädöstä tietyn ajan (yleensä kahden kuukauden) kuluessa siitä, kun se on saanut ilmoituksen. Jos näin tapahtuu, delegoitu säädös ei voi tulla voimaan.

Euroopan parlamentti tai neuvosto voi myös päättää peruuttaa komissiolle siirretyn säädösvallan.

Euroopan komissiolla on oikeus tehdä suurin osa lainsäädäntöaloitteista EU:n tasolla.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 225 artiklan mukaan parlamentilla on kuitenkin oikeus pyytää komissiota tekemään lainsäädäntöehdotus esittämästään aiheesta.

Parlamentin ja komission tekemän sopimuksen mukaisesti komissio on sitoutunut vastaamaan tällaiseen pyyntöön kolmen kuukauden kuluessa. Jos komissio päättää olla ehdottamatta lainsäädäntöä parlamentin pyynnöstä, sen on perusteltava kantansa parlamentille.

Parlamentissa uutta lainsäädäntöä koskevan pyynnön voi esittää asiasta vastaava valiokunta tai yksi tai useampi parlamentin jäsen. Budjettivaliokunta voi antaa lausunnon ehdotuksen taloudellisista vaikutuksista.

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 17 artiklan mukaan komissio käynnistää EU:n vuotuisten ja monivuotisten ohjelmien laatimiseksi. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi komissio laatii työohjelmansa.

Euroopan parlamentti tekee yhteistyötä komission kanssa työohjelmaa laadittaessa, ja komission tulee ottaa huomioon parlamentin tässä vaiheessa ilmaisemat painopisteet.

Kun komissio on hyväksynyt ohjelman, parlamentti, neuvosto ja komissio käyvät keskusteluja ja sopivat yhteisestä julistuksesta, jossa esitetään EU:n tavoitteet ja painopisteet.

Komission työohjelmaan liittyvää parlamentin ja komission välistä yhteistyötä koskevista yksityiskohtaisista järjestelyistä määrätään näiden kahden toimielimen välisistä suhteista tehdyssä puitesopimuksessa.